Elisabetin seitsemästä enosta kuusi on kuollut. Elisabetin kodissa he ovat kuitenkin edelleen läsnä. Kuudesti vuodessa pöydälle levitetään silkkiliina, kun on aika juhlia enojen syntymäpäiviä.

Äiti kerää ympärilleen ihmisiä, joiden murheet ja muistot ovat yhtä kipeitä kuin hänen omansa. Kun nämä ihmiset tulevat vierailulle, kahvikuppeihin lorautetaan tilkka kirkkaasta pullosta ja kristallikruunu nostetaan eteiseen turvaan. On aika tanssia.

Elisabetkin tanssii. Mutta hänen sisältään enojen muisto ei kaikkoa, ei vaikka valkoiset remmikengät kuinka hakkaavat lattiaa musiikin tahdissa.