Talvirunoja päättää Haavikon lyriikan myöhäiskauden. Sen kaksi edellistä ovat "Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä" (1987) ja "Toukokuu, ikuinen" (1988). Ajan kuluminen ja kuolema ovat kokoelman teemat, yhä kirkkaampina.

Romanttista runoa on vieroksuttu sen yksilöllisen yleistunteellisuuden takia, klassista runoutta sen selkeyden ja viisauden takia. Modernismi yhdistää parhaimmillaan kirjoittajan kokemukset klassisen kirkkaaksi ja jäännöksettömäksi tekstiksi.

Talvirunoja on keskeislyriikkaa, jonka muoto on modernin klassinen.