Hieno ja puhutteleva suku­tarina osoittaa ainutlaatuista eläytymiskykyä

Mattias Bergmark oli kahdeksanvuotias, kun hän kesällä 1944 tuli perheineen Helsingin pommituksia pakoon suvun vanhaan taloon. Lapsilla oli leikkinsä suuren talon loputtomissa huoneissa, mutta he vaistosivat myös aikuisten hädän ja huolen, kuvittelivat Karjalan kauheudet.

Nyt, viisikymmentäviisi vuotta myöhemmin, Mattias palaa Bergiin ja tapaa velipuolensa Jonaksen, lapsuuden leikkitovereita sekä Sonja Rantalan, johon hän aikanaan oli pikkupojan ehdottomuudella rakastunut. Matka lapsuuden maisemaan herättää vanhassa miehessä kaukaisen sotakesän muistot, joista eräs, silloin viattomalta tuntunut, painaa häntä yhä.

”Olen pyrkinyt kuin pianonvirittäjä kuuntelemaan talon sisäisiä ääniä ja välittämään ne niin selvästi kuin mahdollista kahden kesän valon ja varjojen maisemissa, missä – toivottavasti – myös ei-sanotulla on tärkeä osuutensa”, ensi syksynä 79 vuotta täyttävä Bo Carpelan sanoo.